"Kerran usko lapsuuden sulla oli suloinen,                                                                  kätesi sä liitit rukoukseen ain.                                  
"Levolle lasken, Luojani, armias ole suojani"
Näin sä rukoilit niin turvallisna vain.

Etsiessäs onnea harhateille jouduit sä,
surua ja tuskaa toi vain maailma.
Tie on pitkä takaisin, salassa sä itketkin
muistaissasi lapsuuskodin onnea.  

Onnellinen lapsena olit äidin helmassa,
äiti lauloi sulle maasta taivahan.
Äänen kaiun kaukaisen kuulla vielä voitko sen?
Päiväsi hän uskoi käteen Jumalan."

Minä en oikein usko Jumalaan, enkä aio siitä uskosta nyt puhuakkaan, vaan todellakin lapsuuden uskosta. Tämä veisu tai kappale tai mikä ikinä onkaan, tuo niin hyvin mieleeni sen, kuinka lapsena kaikki oli niin mutkatonta ja uskoi helposti kaikkea. Se myös koskettaa jotenkin minua.

Lapsena maailma näytti vähän erilaiselta. Silloin uskoi lähes sinisilmäisesti, että prinsessa saa prinssin ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti. Vaikka tiesi, että sadut ovat satuja, tahtoi niihinkin uskoa, mutta nyt vähän vanhempana on alkanut ymmärtää, etteivät sadut toteudu, eivätkä prinssi ja prinsessa välttämättä elä elämäänsä onnellisina loppuun asti, vaan avioerojakin tapahtuu.

On aika paljon sanontoja, siitä, ettei elämä ole aina niin helppoa. "Elämä ei ole ruusuilla tanssimista" on yksi niistä. Voisi sanoa, että lapsena sitä vähän niin kuin katseli kaikkea ruusunpunaisin reunuksin. Ei vielä ymmärtänyt kaikkea, ei osannut välttämättä surra jotain ja oli iloinen pienistäkin asioista, mikä kylläkin on nykyään aika kadehdittavaa. Lapsena ongelmat olivat mitättömiä ja riidat sovittiin nopeasti, ainakin yleensä.

Lapsuusaika oli ihanaa ja sitä viattomuutta ja puhdasta uskoa kyllä kaipaa. Se on kaikkein ihaninta lapsissa minun mielestäni.