Niin kuin kaikki varmaan tietävätkin, Suomi hävisi eilen jääkiekon MM-finaalin. Minä tietenkin olen tuhansien muiden suomalaisten kanssa erittäin pettynyt ja surullinen tästä. Suomen olisi kuulunut voittaa, Suomi olisi ansainnut sen 12 vuoden jälkeen. Meidön ainokaisesta jääkiekon MM-kisojen voitostahan on tuo 12 vuotta. Mutta ei kai sille enään mitään voi, peli on ohitse ja Suomi pelasi parhaansa mukaan. Kolmas erä oli erityisen hyvin pelattu ja hetken oli toivoakin voitosta, mutta Kanada sitten murskasi nekin haaveet...

Saimmehan me hopeaa, mutta hopea on aina hävitty. Nuorille ensimmäistä kertaa pelaaville se on tietenkin iso juttu, mutta konkareille se on jo aika karvas... Ehkä jossain vaiheessa siitä voidaan iloita, mutta niin kuin Tuomo Ruutukin sanoi (muistaakseni se oli hän, jos muistan väärin korjatkaa minua! ) "Ei kukaan niitä hopeita muistele, kulta on ainoa mikä merkitsee." Sehän on ihan totta. Hopea kun on häpeä, niin ei sitä muistella, mutta kullat muistetaan aina tässä lajissa.