Olen tässä parin viime vuoden aikana vasta ymmärtänyt minkälainen on tosi ystävä ja kuinka paljon niitä oikeasti tarvitsee. Kahden vuoden aikana, eri ystävät ovat pettäneet minut kolme kertaa. Joidenkin kanssa olen jo ihan hyvissä väleissä, mutta sitten joidenkin kanssa olen todella huonoissa väleissä; he haukkuvat minua ja nauravat minulle. Mutta se osoittaa vain kuinka huono itsetunto heillä on.  Onneksi olen kuitenkin silloin alkuaikoina, kun he ovat haukkuneet kaikkein pahiten minua ja pistäneet ystävyyden poikki tavalla tai toisella, saanut mitä mahtavinta tukea tosiystäviltäni.

Minulla on vain muutama tosiystävä. Parhaat ystäväni A ja S, sekä muutama muu. Kavereita onkin sitten enemmänkin, mutta kaverit ovat eri juttu. Ystävien kanssa voi puhua kaikesta, ystävien kanssa voi olla oma itsensä pelkäämättä mitään. Tosiystävät eivät puhu pahaa selän takana ja pienestä riidasta ei mene välit poikki. Kaverien kanssa ei voi puhua ihan kaikesta, kaikkia kavereita ei edes kiinnosta samat asiat kuin sinua ja kaverien seurassa ei aina välttämättä osaa olla oma itsensä. Kaverit saattavat joskus sanoa jotain pahaa selän takana ja keverien kanssa menee helpommin välit poikki. Jos ystävän kanssa menee välit poikki, se sattuu miljoona kertaa enemmän kuin jos välit menevät poikki kaverin kanssa, koska ystävä on paljon läheisempi, ystävään luotetaan enemmän.

Minulla on koulussa oikeastaan vain yksi tai kaksi ystävää, mutta he ovat eri luokilla kuin minä, joten koulussa ei oikein tule heidän kanssaan pyörittyä. Tunnit kun  ovat yleensä aika kaukana toisistaan, emmekä ole samoihin valinnaisiin päässeet. Kuljen sitten tunnilta toiselle samoin kuin koulumatkat kaverini J:n kanssa. Useimmiten olemme välituntisin hänen kaveriensa kanssa, joiden kaapit ovat meidän lähettyvillä. Tunnen oloni aina kauhean ulkopuoliseksi siinä porukassa. He kun viettävät koulun jälkeenkin aikaa yhdessä ja puhuvat asioista, joista minä olen ulkopuolella. Pari päivää sitten kotimatkalla, eräs heistä sanoikin näin: "Miks sä oot aina nii hiljaa? Tai ainaha sä kyl hiljane oot, mut kysyinpähä vaa." Minä en ole oikeasti hiljainen, olen oikeastaan todella puhelias. Mutta olen itsekin huomannut, että olen aina todella hiljaa heidän kanssaan, koska en tunne kuuluvani joukkoon. En tunne oloani turvalliseksi, sellaiseksi, että voisin olla oma itseni. Lisäksi he puhuvat sellaisista asioista, mihin en oikein voi ottaa kantaa. Moni varmaan miettii nyt, että miksi olen heidän kanssaan sitten, mutta ei minulla ole ketään muutakaan kenen kanssa olla, tunnen oloni vielä enemmän ulkopuoliseksi muiden meidän luokkalaisten seurassa. Olen niin erilainen kuin kaikki muut meidän luokkalaiset, eri aaltopituuksilla.  Mutta ystävieni kanssa, jotka ovat eri luokalla, A jopa eri koulussa, olen puhelias, oma itseni ja tunnen oloni turvalliseksi. Olen ihan erilainen. Ystävien kanssa minulla on oikeasti hauskaa ja ihanaa. He ovat minun pelastukseni, koska en todellakaan tiedä mitä tekisin ilman heitä.

Olenkin miettinyt viime päivinä, kuinka tärkeitä A ja S minulle ovat ja muutkin ystäväni. A ja S ovat parhaimmat ja läheisimmät, he ovat kaikkein tärkeimpiä, heidän kanssaan minulla on aina kaikkein parhainta aikaa. He pelastavat päiväni, viikkoni. Olen niin onnellinen, että he kaksi ovat minun ystäviäni.