Olen tässä miettinyt pettymyksiä. Pettymyksethän kuuluvat elämään ja sanotaan, että ne vahvistavat ihmistä. Välillä on vähän vaikea uskoa, että ne vahvistavat. On myös vaikea hyväksyä, että ne kuuluvat elämään. Miksi pettymyksiä pitää olla? Ne tuntuvat tosi pahoilta, tuottavat mielipahaa. Varsinkin isot pettymykset. Pienet pettymykset eivät ole niin pahoja ja niitä minun mielestäni voisi olla muutamia, ettei tottuisi aina siihen, että saa mitä haluaa. Miksei muuten voisi saada mitä haluaa? Ymmärrän kyllä, ettei samaa poikaa voi saada neljä tyttöä tai vastaavaa, mutta jos haluaa vaikkapa saada jonkun mopon ja se onkin sitten jo ostettu, niin eikö sellaista toista nyt voisi kaivaa vaikka kiven kolosta?

Pettymyksiähän on erilaisia. Ihmiset reagoivat erilaisesti erikokoisiin pettymyksiin. Jotkut eivät pety lähes ollenkaan, sillä he eivät uskalla uskoa mihinkään. Jotkut uskovat johonkin niin paljon, että pettyvät sitten todella pahasti. Kun joku ei-niin-tärkeä asia peruuntuu tai vastaavaa, siihen ei yleensä pety niin pahasti. Jos taas joku sellainen asia, mitä on odottanut todella paljon ja mikä on todella tärkeä, peruuntuu, silloin yleensä pettyy todella pahasti. Jos poika-/tyttöystävä pettää, silloin yleensä pettyy todella pahasti. Jos taas kokeesta saakin kasin sijaan seiska puolen, siihen ei yleensä pety niin hirveästi.

Jokainen ihminen on kokenut elämänsä aikana pettymyksiä. Minä koin eilein pahimman pettymyksen, mitä olen koskaan kokenut. Minä en päässytkään cheerleadingkisoihin, koska olen liian nuori. Jos olisin syntynyt viisi kuukautta aikaisemmin, olisin päässyt kilpailemaan. Tai jos ne olisivat liitossa voineet säätää iän vuotta nuoremmaksi tai tälläisen eräänlaisen rajan heinäkuusta toukokuulle, minä olisin päässyt. Joukkueemme viidestä 92-syntyneestä vain kaksi pääsee kilpailuihin, sillä vain kehdelle juniori-ikäiselle saa hakea erikoislupaa. Meistä valittiin sitten kaksi kauiten harrastanutta, enkä minä tai paras ystäväni A ollut kumpikaan näistä kahdesta. Kilpailut olisivat olleet ensimmäiset meillä ja olimme A:n kanssa odottaneet niitä jo vaikka kuinka paljon. Olimme hehkuttaneet niistä kavereillemme ja sukulaisillemme. Ja sitten tuli liitolta tämä tyrmäys. Valmentajamme eivät olleet huomanneet, eivätkä tajunneet asiaa, eivätkä edes seuran johtajat. Asia harmitti tietenkin eniten meitä kolmea, jotka emme päässeet, kaikkein eniten minua ja A:ta, mutta myös valmentajiamme ja muita joukkuetovereitamme. A itki aika vuolaasti ja häntä halailtiin ja hänen korvaansa kuiskuteltiin lohduttavia sanoja. Minäkin itkin, silmät olivat vähän väliä pitkin harkkojen sumeat kyynelistä, mutta minua ei kukaan halannut tai kuiskinut korvaani lohduttavia sanoja. A:n kanssa lohdutimme kyllä toisiamme. Valmentajamme kehusivat ja lohduttivat meitä, että olimme kehittyneet vaikka kuinka paljon ja jos heistä olisi kyse, he ottaisivat meidät kaikki mukaan. Heidän mielestään tämä oli todella kurja juttu. Kaikki eivät tosin olleet yhtä lohduttavia. Eräs joukkuekaverini katsoi minua jokseenkin halveksivasti nieleskellessäni kyyneleitä punaisin silmin. Tämä samainen henkilö hehkutti A:lle bussissa, kuinka ihanaa ja mahtavaa on päästä kilpailuihin. Häneltä ei tilannetajua kyllä löydy...

Me lähdemme tietenkin kannustamaan joukkuettamme kilpailuihin, mutta kilpailualueelle emme pääse. Vähän mietityttää, että joudummeko me nyt vähän ulkopuolisiksi joukkueessa? Ihan kuin emme jotenkin olisi joukkueessa mukana, kun emme pääse kilpailuihin mukaan. Emme edes harjoituksissa pääse nostoihin muuta kuin spottimaan. Tanssiin pääsemme kyllä.

Vieläkin tätä kirjoittaessa itkettää, potuttaa ja harmittaa aivan mielettömästi. En ole ikinä pettynyt mistään asiasta näin paljon. Masentaa... Miksi siis pitää olla pettymyksiä? Pettymykset eivät koskaan tunnu mukavilta. Paitsi vahingoniloisista oudoista ihmisistä...

Kuinka moni on pettynyt tällälailla näin pahasti, että on oikein itkenyt vuolaasti?