Katumus on jännä tunne. Se ei lähde pois, muuta kuin ajan kanssa, jos silloinkaan ihan kokonaan. Se voi ilmetä nopeastikin kaduttavan tapahtuman/asian jälkeen, eikä sen jälkeen jätä vähään aikaan rauhaan, vaan pyörittää asiaa mielessä koko ajan, toivoen sen muuttuvan ei-tapahtuneeksi. Silloin toivoo, että voisi palata ajassa taakse päin ja muuttaa tapahtuman, peruuttaa tehdyn. Ajan kanssa tunne kuitenkin hiipuu ja saattaa kadota kokonaan tai sitten jäädä muoistoihin ja tapahtuman noustessa takaisin mieleen, nostaa katumuskin päätään, joskin vain hetkeksi, koska sekin menee taas ohi, odottamaan seuraavaa kertaa.

Vaikka välillä tuntuu, että katumus on aivan turha tunne ja se on vain ilkeyttään olemassa, on siitä kuitenkin hyötyä. Katumus auttaa ymmärtämään mikä on oikein ja mikä on väärin, mitä saa ja mitä ei saa tehdä.

Olen myös melko varma, että vaikka jotkut ihmiset kuinka väittävät, etteivät he kadu mitään, he katuvat kuitenkin salaa mielessään jotain asiaa, edes vähän. Tai ainakin he ovat joskus katuneet. Tosin, miten hienoa olisikaan olla sellainen, joka ei kadu mitään. Ei pyörisi asia mielessä ympyrää, ei olisi paha olo tehdystä asiasta, sanotusta sanasta, ei olisi huono omatunto. Tämä ihmiskeho kun on aika vaikea, niin tuota katumuksen tunnetta on aika vaikea selittää, se vain on  kuin ilkeä ja kauhea mielessä vaikuttava pikku peikko, joka tekee isoa jälkeä. Mutta jos olisi sellainen ihminen, joka ei kadu mitään, joka ei koskaan katuisikaan, ei tajuaisi, mitä saa ja mitä ei saa sanoa tai tehdä. Loukkaisi vain ihmisiä uudelleen ja uudelleen ja tekisi samoja virheitä koko ajan. Eli katumuskin on kaikessa inhottavuudessaan hyvä juttu, vaikkeikin katuessa siltä tunnukkaan. : )